Historian havinaa

 
Varsinainen koiraharrastukseni sai kipinän jo 1979, kun meille muutti asumaan aito sekarotuinen Santtu-koira, jonka kanssa kävin tokokoulutuksessa Kupittaalla.

Ensimmäisen saksanpaimenkoiran ostin 1983, mutta se jouduttiin lopettamaan vaikean sairauden vuoksi, vain vähän yli vuoden ikäisenä. Niin siinä vierähti muutama vuosi pelkästään tuon Santtu-pojan kanssa tokoa harrastellen.

Kunnes eräänä päivänä puhelimeni soi ja silloisen mieheni sisko soitti. Taisimme elää vuotta 1990. Hänen saksanpaimenkoiransa on saanut pentuja, kiinnostaisiko minua? Mitä? Pentuja? Luovutusikäsiä? Lapset autoon ja katsomaan. Niin innoissani olin etten muistanut jättää edes viestiä miehelleni. Pennut olivat loistavia ja mustia! Niissä oli VAIN yksi vika, niillä ei ollut papereita (näin jälkiviisaana sanoen) se ei tahtia haitannut. Valitsimme lasten kanssa sen tummiman narttupennun, Ritun. Jo vain mieheni ihmetteli kotiin päästyämme missä olimme olleet, vaan eipä kauaa kun lapset päästivät pennun sisälle. Mieheni kysyi: mikä tuo on? Vastasin: terveisiä Sirpalta.

Loppu vuodesta -90 meille tuli viikonloppuhoitoon bullmastiffi neito Iita (FIN ch Sessen Irine). Santun, Ritun ja Iitan viikonloppu sujui niin mallikkaasti että viikon päästä meille muutti ensimmäinen sijoituskoira (harvinaista siihen aikaan sijoitussopimukset). Iitan kanssa kävimme ahkerasti näyttelyissä, hyvällä menestyksellä. Sijoitussopimuksen mukaisesti Iita astutettiin, tulosta ei valitettavasti saatu. Sopimus raukesi ja sain luvan kokeilla onneani.

Kokeilin, ja saavutuksia tuli kaksi keisarileikattua pentua, joista toinen syntyi kuolleena. Henkiin jäänyt jäi kotiin, aikamme mietimme vauhdikkaalle pötkylälle nimeä. Aerttonsenna (F1-faneja henkeen ja vereen!) Arttu, Arska, Iso-Arska.

Näin minusta tuli kasvattaja.

Bullmastiffi pentueita on meillä päivän valon nähnyt neljä.

Santun jättäessä meidät, Ritu nousi valtaistumelle ollen reilu ja rehellinen johtaja koiralaumassa, omia, vieraita tai sitten hoitokoiria kohtaan. Ritun ollessa 12 vuotias tyttäreni kysyi minulta vieläkö hankin saksanpaimenkoiran vai vaihtuuko jo rotu? Aikani mietittyäni erirotuja vastasin ettei omaa pois anneta. Ei vain sillä hetkellä ollut sellaista pentua jonka olisin halunnut.Niinpä hän soitti eräälle bullmastiffi kasvattajalle Eestiin, ja ilmoitti että ”sitä hyvää pentua” etsitään nyt. Muutaman kuukauden kuluttua minulle tuli soitto, nyt olisi erittäin hyvä sukuinen pentu ja maksettukin on. Eestissä. Kysyin, siis missä, kenelle? Jaa minulle?

Tammikuun 21. 2002,

tuli Haapsalusta saksanpaimenkoira narttu Aussenhaus Blacky, kotoisasti Olga. Myöhemmin tyttärenpojan opetellessa puhumaan Olgasta vääntyi Ooki.

Ooki ehti pyöräyttää maailmaan ensimmäisen Afton Stjärn- saksanpaimenkoira pentueen, ennen  kohtalokasta auto-onnettomuuttaan.

Siitä pentueesta jätin itselleni sen pentueen ainoan nartun Afton Stjärn Asly av Blackyn, eli Tittan.